mä maalaistyttö oon

Lauantaiaamuna ajeltiin yli kolmensadan kilometrin päähän toiselle puolen Ruotsia maalle. Enpä olisi tuolloin aamukuudelta herätyskellon soidessa arvannut, että palaisin reissusta takaisin niin täynnä energiaa, ideoita ja intoa. Päivä oli ihan täydellinen, enkä muista miestäkään nähneeni noin täydellisen rentona ja hyväntuulisena varmaan koskaan. Lähdimme sinne siis tapaamaan miehen nuoruudenkaveria ja hänen perhettään. Vaimo ei tosin valitettavasti ollut kotona, mutta hänetkin varmaan tapaamme pian sillä uusi reissu on jo suunnitteilla. Miten sitä voikaan maalla tuntea olonsa niin täydellisen rennoksi ja onnelliseksi? Tuntui, että huolet on vaan kaukana jossain toisessa ulottuvuudessa. Miehet ruokki lampaita ja touhuili mitä lie, muksut kirmaili talon lasten (ja kanojen) kanssa pihalla, ui ja leikki teltassa, lampaat määkivät laitumella. Samaan aikaan minä sain tutustua perheen erittäin mielenkiintoiseen rakennusprojektiin heidän suomalaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa.

Reissun yhtenä tarkoituksena oli myös valita meille parin viikon vanhasta kissapentueesta yksi, jonka voisimme myöhemmin kotiuttaa. Kissaemo oli kuitenkin juuri edellisenä iltana saanut päähänsä kuljettaa pentueen talon alle, mihin ei ihan helposti iso ihminen pääse, joten malttamattomana odotellaan sitten seuraavaan reissuun.

Kaiken lisäksi menin täydellisesti rakastumaan tuohon ihanaan taloon täydellisine ikkunoineen ja ovineen. Mikä hurmaava paikka. Pitkäaikainen hieman jo ehkä unohtumaankin päässyt unelma omasta (joko kesä- tai vakituisesta) paikasta maalla sai taas vähän tuulta purjeisiin. Saapa nähdä mitä tuo tuuli ja vuodet tuovat tullessaan.

Illalla oli tosi haikeaa lähteä kotiin ja tuntui ankealta palata kerrostaloasuntoon. Päätettiinkin, että seuraavalla kerralla viivytään useampi päivä, mutta tekisi mieli palata sinne jo samantien.